perjantai 28. joulukuuta 2012

Väännän tortut

Hyvä on sitten! Annan nöyrästi periksi ja väännän vieraille tortut. Oikein kaksin kappalein, ettei lopu kesken! En siis ihan kuitenkaan myöntynyt täytekakun tekoon, vaan teen yhden kerroksen virityksiä runsailla täytteillä.

Pitäisi joskus vanhasta blogista tarkistaa, onko tuo mies ollut aina näin ehdottoman jääräpäinen, vai onko tämä joku myöhemmän elämän tuoma vitsaus.

Aika huolettomasti mies suhtautuu näihin hänen järjestelyihinsä. Silkkaa jalomielisyyttäni vihjaisin, ettei meillä välttämättä ole edes riittävää määrää tyynyjä ja peittoja sukunsa yöpyvälle osalle. Niitä en lähde itse metsästämään, vaan menen tästä ihan näillä hetkillä kuuraamaan kylpyhuoneen.

Iloisina uutisina kerrottakoon, että musta tussi lähti sohvasta hämmästyttävän hyvin, ja pannukakkukin paloi vain melkein, eli oli tosi hyvää!

Mainostan vielä, että avaudun nykyisin myös Twitterissä. #nykyaika

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Onko pakko, jos ei tahdo?

Aaaargh. Onko mun tosiaan pakko järjestää juhlat, joita en halua?!

Ne aiemmat puheet siitä, että mies hoitaisi tarjoilupuolen, olivat suuresti liioiteltuja. Ja minä hölmö uskoin. Tai ymmärsin muka alkujaankin väärin.

Ilmeisesti voisin osittain ostaa itseni ulos näistä bileistä.
Paljon ne valmiit kakut maksaa ja onko ne mistään kotoisin?

tiistai 25. joulukuuta 2012

Vieraanvaraisuuden ruumiillistuma osa II

Mies ja lapset ovat ulkona pulkkailemassa toisen perheen kanssa, itse jäin kotiin tekemään töitä. Hetken päästä soi puhelin.

Mies: Voidaanko tulla sinne?
Minä: No ette!
Mies: Me nyt kuitenkin tullaan. Täällä on ihan v*tun kylmä.
Minä: Mä teen töitä!
Mies: No ei sun siinä tarvii olla.

Eipä!

Malliesimerkki huomaavaiseksi kysymykseksi naamioidusta ilmoituksesta.

Ja hei! Askel kohti nykyaikaa: Herkku Twitterissä

Sukulaishärdelli

Jotenkin sitä ei silloin alkuun tullut ajatelleeksi, että lasten syntymäpäivät eivät välttämättä olekaan iloisia oman perheen tapahtumia, joissa juhlitaan pientä päivänsankaria ja vanhemmat voivat tunnelmoida niissä autuaan ihmeellisissä muistoissa aina syntymästä kulloiseenkin merkkipäivään.

Tällä hetkellä syntymäpäivät ovat omassa mielessäni yksi hitonmoinen sukulaishärdelli. Ja korostetaan vielä, että miehen puolen sukulaishärdelli. Oma sukuni on minimaalinen, eikä epämuodollisuuden huipentumana vaadi erityistä ryhdistäytymistä etukäteisjärjestelyjen tai yleisen olemisen suhteen. Miehen puolella ollaan perinteisemmässä moodissa niin oletusten, odotusten kuin kaikenlaisten muidenkin mittapuiden osalta.

Siinä, missä itse voisin kuitata juhlallisuudet rennolla olemisella, mies haluaa sukua koolle, ja näin ollen joudun kohdakkain näiden perinteisempien odotusten kanssa. Miehellehän tämä ei ole ongelma, eikä ehkä vähiten siksi, että olen aina hoitanut suurimman osan järjestelyistä.

Tälläkin kertaa mies sanoo, että hoitaa kyllä kaiken, jos se on siitä kiinni. Hieno ajatus, mutta mikä vitsi! Omat siisteysstandardini eivät nekään ole mistään sisustuslehdistä (tässä rapistuvassa huushollissa ne eivät toimisi kuitenkaan), mutta meillä mies ei erota edes likaista kylpyhuonetta puhtaasta.

Olisi hienoa, jos osaisi olla välittämättä, mutta en pysty. Raivaustraktorille täällä ei ole tarvetta, mutta jotenkin näiden pienten lasten kanssa kaikki paikat tuntuvat olevan kroonisesti kaikenlaisen tahman ja lian peitossa, ellei elämäänsä pyhitä aamusta iltaan puunaamiselle. Senkin olen testannut.

Jos jätän homman miehen harteille, paikat ovat kyllä jotakuinkin järjestyksessä, mutta pöly ja muu tauhka ei häviä mihinkään. Ja kun itse ryhdyn työhön, lopputulos säilyy parhaimmillaan puoli päivää.

Tarjoilut sitten. En loista silläkään saralla taivaan kirkkaimpana tähtenä, mutta ihan kelvollisen juhlapöydän olen saanut aikaiseksi, isommalla tai pienemmällä stressillä. Vierailevien sukulaisten määrän vain kasvaessa tein tässä nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen. Pääjuhlallisuudet hoidetaan muualta hankittujen herkkujen voimin. Mies hoitaa.

Olisi hienoa olla ehtoisa emäntä, joka sädehtien hoitaa kestitykset ja iloiset rupattelut joka suuntaan. Vieraanvarainen pikku vaimo, joka muistaa, että onhan tämä miehen lisäksi myös lapsille hauska tilaisuus, ja synttärisankari nyt varsin on juhlansa ansainnut. Mutta kun en ole sellainen! Jollain ihmeen ilveellä tähän kaikkeen kuitenkin aina jollain tasolla yllän, mutta todellisuudessa tarvitsisin koko tähän teatteriin viikon lomat etu- ja jälkikäteen.

Omassa maailmassani meillä olisi ihanat, pienet, hupsut kakkukestit ilman minkäänlaista pönötystä, ilman mitään velvollisuudesta loihdittua. Paljon halauksia ja pusuja, ja tarinoita siitä, miten ihana ja erityinen pikkuinen meillä on.

maanantai 24. joulukuuta 2012

Jouluinen väsymys

Miten voikin ihminen olla näin väsynyt, vaikka jouluseremoniat olivat vähintäänkin pienimuotoiset, eikä etukäteen ollut minkäänlaista stressiä vähäisiksi jääneistä jouluvalmisteluista! Kello ei ole vielä viittäkään, mutta meillä on aatto ns. pulkassa ja olisin ihan valmis yöunille.

Tästä kahvikupin ja suklaarasian ääreltä toivotan kaikille hyvää joulua ja kaikkea muutakin mukavaa! Ja toivon, että osaan vielä blogata näin sähköpostitse. En jaksa edes kävellä tietokoneelle, mutta puhelin on onneksi aina lähellä. Eläköön tekniikka!

tiistai 18. joulukuuta 2012

Hupsis

No hupsis tosiaan. Tuntuu kuin edellisestä kirjoituksesta olisi kokonainen elämä. Tai ainakin tämä nykyinen elämä on ihan eri kuin se elämä, jossa edelliset merkinnät kirjoittelin. Vai olinko tässä välissä vain jossain eri planeetalla?

Osaanko jatkaa tästä, en tiedä. Tällä hetkellä haen suuntia ihan kaiken kanssa. Taas. Toisaalta ihmettelen, tätäkö tämä aina on. Toisaalta hienoa, että elämä on uusia alkuja täynnä.

Tarvitsisin viikon retriitin. Vähintään.

lauantai 1. syyskuuta 2012

Mullapa ja meilläpä ja lällällää

Satuin tässä äskettäin seuraamaan pienten tyttöjen kilpalaulantaa. Paikalla oli kahdet toisilleen vieraat sisarukset, sattumalta samalle leikkipaikalle osuneet. Nämä kilpalaulantaan lähteneet kolme tyttöä olivat kaikki noin 5-vuotiaita.

Kilpalaulannalla tarkoitan tätä:
- Meilläpä on sitä ja tätä ja tuota!
- Sä et saa koskaan tulla meille!
- Ja te ette ikinä saa tulla meille!
- Sä et saa koskee mun tavaroihin!
- Meilläpä on hamsteri ja se puree sua sormeen!
- Teilläpä ei ookaan mitään eläimiä!
- Meidänpä mummolla on uimahalli!
- Ja te ette saa tulla sinne!

Tätä jatkui vaikka kuinka kauan, eikä kukaan lähellä olevista aikuisusta reagoinut mitenkään. Tai no yksi rouva naurahteli ääneen, mutta hän oli näihin lapsiin nähden ulkopuolinen. Muista tämän saman lällättelyn jo lapsuudesta, enkä ymmärtänyt sitä silloinkaan. Ehkä se on jossain psykologian haarassa hienosti selitetty tarpeelliseksi kehitysvaiheeksi ja oleelliseksi osaksi kasvua, en tiedä.

Itse en kuitenkaan kuuntelisi tuollaista hetkeäkään, jos omat lapseni olisivat siinä millään tavalla osallisina. Ensinnäkin se kuulostaa todella ikävältä, enkä voi nähdä tuollaisessa negatiivisuuden lietsomisessa mitään erityisen hyviä lopputulemia yhdellekään osapuolelle.

Ärsyttää, jos tällainen käytös täytyisi hyväksyä osana jotakin jalompaa päämäärää. Ärsyttää aivan älyttömästi, että se on jonkun mielestä jopa hauskaa tai muuten vaan viihteellistä. Ärsyttää, jos se kuitataan sillä, että lapset nyt vaan ovat tuollaisia.

Meni pitkään ennen kuin paikallistin lasten vanhemmat. Kaksi tytöistä oli ristikoita täyttelevän isoäitinsä seurassa, ja toisten tyttöjen vanhemmat istuivat sen verran kaukana, etten osaa sanoa, olivatko perillä tästä kiivaana käyvästä keskustelusta. Sekin tavallaan ärsytti.

Tykkään teistä


Sain tällaisen Solmukohtia-blogin Celialta. Kiitos!

Olen kyllä viime aikoina ollut kohtuullisen kehno bloggari, koska olen huidellut vähän siellä ja vähän enemmän tuolla, ja unohtanut kaikki blogit ja bloggailut. Paitsi jokusesta asiasta olen miettinyt, että kirjoittaisin tästä blogiin, jos ehtisin ja voisin.

Tuohon tunnustukseen vielä. Tässä tulevat säännöt:

1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin viidelle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi Post it-lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se on kerrottu vain Post It –lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Pino lempibloggaajiani löytyy tuosta sivupalkista. Jokunen äskettäin löytynyt on vielä lisäämättä. En ole perillä siitä, ketkä ovat tämän kunniamaininnan jo saaneet, tai ketkä eivät näitä halua - näillä saatesanoilla muistan seuraavia blogeja ilman minkäänlaisia odotuksia:

Toisaalta ja toisaalta II
Elma-täti
Matonen
Kehräsaari
Natina

tiistai 21. elokuuta 2012

First things first

Aamuksi sovittu lähtö. Tietysti kaikki pakkaamiset ja muu oleellinen jätetty myös aamuksi. Ehtiihän sitä!
Aamuyöstä eräs - en minä - muistaa sopineensa parturin puoli kahdeksaksi! Keskelle kiivainta lähtötohinaa.
Ihme, että tällä revohkalla päästään ylipäätään ikinä mihinkään.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Pallot ilmassa

Jossain kohtaa suhteellisen rauhallinen kotielämä on saanut rinnalleen varsin vauhdikkaan rinnakkaistodellisuuden. Isoja asioita tapahtuu kiihtyvällä tahdilla. Hyviä asioita, joihin kaikkiin haluan tarttua, ja joissa haluaa tehdä parhaansa. Kuka tietää, kuinka once-in-a-lifetime -henkisiä tilaisuuksia nämä ovat!

Nyt tähän alkaa jo ehkä vähän tottuakin. Jokin aika sitten tuntui huomattavasti enemmän siltä, että elän jonkinlaista kaksoiselämää. Tuntui niin oudolta tehdä yhtäkkiä täysillä jotain ihan muuta kuin mitä on aikoihin tehnyt. Sitten taas palata kotiin, missä kaikki on niin kuin ennenkin. Tähän on kai löytymässä jonkinlainen tasapaino. Totun tähän uuteen ulottuvuuteen, ja pääni sisällä nämä kaksi maailmaa lähentyvät toisiaan.

Olisiko toisenlaista, jos olisin palannut vanhaan tuttuun työhön? Säännöllisiin työaikoihin? En tiedä. En ole tämän kokoonpanon aikana ollut töissä. Aikamoista sovittelua välillä, mutta juuri tätä halusin. Nämä kaksi maailmaa, molemmat kokonaisina. Se vain tuli paljon nopeammin kuin osasin odottaa. Mutta enpä ole pahoillani siitäkään. Onhan siinä elämisen makua, kun kieli keskellä suuta yrittää pitää pallot ilmassa.

lauantai 11. elokuuta 2012

Tänään vuosia sitten

Kävin vanhan blogin puolella kurkkaamassa, mitä olen tehnyt aiempina vuosina tänä samaisena päivänä.

2005

Aloitin bloggaamisen elokuussa 2005, mutta vasta 23.8.2005, olen tuskaillut opintojeni kanssa. Kurssiuudistusten vuoksi en ollut enää varma, mikä kurssi oli mikäkin ja ilmoittauduin varmuuden vuoksi suunnilleen kaikille mahdollisille kursseille. Muistan vieläkin, millaista tervanjuontia tuo koko opiskelu oli. Pidän ihmeenä, että ikinä valmistuin - ja vieläpä loistavin paperein.

Tuolloin olin myös kesätöissä edelliseltä kesältä tutussa paikassa. Hauskaa oli, eikä vähiten sosiaalisista syistä. Tarkoitus oli ehkä säästää palkasta tulevalle opintovuodelle, mutta niitä pennosia tuli kyllä kylvettyä ahkerasti iltamenoihin työkamujen kanssa. Hyviä muistoja!

2006

11.8.2006 oli perjantai, ja olin lähdössä aamulla töihin - eri töihin kuin edellisenä vuonna. Merkintä kertoo, että kyseessä oli kesän viimeinen työpäivä. Edessä oli työhuoneen siivous henkilökohtaisista tavaroista, ja avainten luovuttaminen. Oli haikea olo.

Nyt piti parin sekunnin ajan miettiä, mikä työpaikka on ollut kyseessä. Tuntuu, että tuosta blogista on paljon enemmän aikaa kuin kyseisestä työpaikasta. Silloin se olikin vielä kesätyö, olin palaamassa viimeiselle opintovuodelleni kouluun. En tietenkään tuossa vaiheessa tiennyt, että palaisin vielä samaan paikkaan pidemmäksikin aikaa. Toivoin kyllä.

2007

Vuonna 2007 en ole tänä samaisena päivänä kirjoittanut mitään. 6.8.2007 olen potenut sunnuntaiahdistusta, ja kerroin edellisen päivän vaikeudesta löytää lauantai-iltana ravintolaa, johon mahtuisi syömään. Päädyimme Hepun kanssa sitten lähikaupasta ostettuihin ranskalaisiin perunoihin.

11.8.2007 on päivämääränä kuitenkin painunut mieleen, koska uskon esikoisemme saaneen alkunsa tuona päivänä. Seuraava blogimerkintä elokuussa 2007 onkin kirjoitettu lauantaina 25.8.2007, ja kyseinen postaus päättää kahden vuoden aktiivisen bloggaamisen. Tuona päivänä varmistui, että olin raskaana.

Olisin tietysti halunnut hihkua uutiseni koko maailmalle, mutta tuohon aikaan moni puolituttukin luki blogia, ja päätin yksityisyyden varjelemiseksi pitää lapsiasian kokonaan pois blogista. Siihen se sitten oikeastaan kaatuikin. Elämä pyöri tulevan lapsen ja kahden työn ympärillä, joista mistään en voinut Herkkuna kirjoittaa. Blogi oli tuolloin varsin seurattu, enkä halunnut paljastua Herkuksi enää yhdellekään tosielämän tutulle. Sama pätee edelleen, mutta aikaa on kulunut, lapset jo syntyneet, enkä yksilöi heitä täällä sen kummemmin.

Oi, muistoja!

keskiviikko 8. elokuuta 2012

Legendaarinen pannukakku

Kävin vanhassa Herkkulassa vähän penkomassa siinä toivossa, että löytäisin jonkun syvällisen ajatuksen, jota  voisin tarkastella uudestaan näin muutamia vuosia vanhempana ja melko erilaisessa elämäntilanteessa. Kilin kellit, kuten äitini joskus tapaa sanoa. Penkomisen tuloksena tekee mieli vain pannukakkua!

Pannukakkua, johon meiltä ei löydy tarpeita kuin vehnäjauhojen verran. Maito on loppu, munat on loppu. Enkä voi nyt oikein alkaa muksujakaan pukemaan ulos ja ruokakauppaan, kun pienempi on pian menossa päiväunille.

Tässä kuitenkin se pannukakkuresepti, jonka olen vuosien saatossa muutamat kerrat käynyt googlaamassa - omasta blogistani. Joku tietysti saattaisi kirjoittaa sen ylös ja tallettaa keittokirjan väliin tai muuta nerokasta.

Piti tähän muutakin kirjoitella, mutta painoin jo vahingossa julkaise-nappia, niin lisätään nyt nopeasti vain tämä rivi ja moido!

lauantai 4. elokuuta 2012

Tuhlaajatyttö

Aika huikeaa! Olin viisi vuotta teillä tietymättömillä muutamaa pientä viestiä lukuun ottamatta. Enää minun ei ollut edes tarkoitus tulla takaisin. Kun sitten aivan yllättäen päätinkin palata, en todellakaan osannut odottaa niin lukuisten tervetulotoivotusten lämmittämää paluuta! Kiitos!

Tuossa sivussa oleva oma blogilistani sen pitenee pitenemistään, kaikki uudestaan löytyneitä vanhoja tuttuja. En mitenkään arvannut, että niin moni on vielä täällä! Vaikea kuvailla kaikkia tämän paluun myötä heränneitä tunteita. Ihanaa pysyvyttä, ihanaa jatkuvuutta, ihanaa yhteisöllisyyttä - yhteenkuuluvuuttakin. Onko kliseistä sanoa, että on kuin olisi kotiin palannut? No, ihan sama, koska siltä kuitenkin tuntuu. Enkä käytä tuota ilmaisua kevyesti.

Vanhoja kirjoituksiani olen lukenut vasta rivin sieltä ja täältä, mutta jo niistä sain hassulla tavalla kiinni siitä minun ja Hepun välisestä jutusta, joka uusien elämänvaiheiden ja ajankin myötä on jäänyt vähintäänkin taka-alalle. On äärettömän hyvä muistaa, millaista meillä oli, kun olimme vielä kahdestaan. Kun me kaksi olimme itse se ainoa yhdessä pitävä voima. Odotan, että pääsen lukemaan vanhoja juttuja enemmänkin. Tiedän, että Heppu lukee jo.

Eikä tässäkään vielä kaikki! Vähän ennen paluutani Vintti oli tietämättäni muistellut vanhaa ryhmäblogiamme, ja haikaili tuon yhteisöllisyyden perään. Olin heti juonessa mukana, ja tässä se nyt on: Kahvitauolla.

torstai 2. elokuuta 2012

Melkein lähempänä viittäkymppiä


Heppu heitti eilen kivalla: "Tänään just mietin, että ei oo pitkä aika siihen, kun oot lähempänä viittäkymmentä kuin kolmeakymmentä. Miltäs tuntuu?"

No voi jumalauta! Enpä ollut itse tullut edes ajatelleeksi, joten kiitos tästäkin tiedosta.

Mutta annapa, kun mietin.

On pienet lapset, nuori mies, uusi innostava ura aluillaan – niin kuin tässä ennättäisi ikäänsä miettiä! Fyysinen kunto on hyvä ja aina vaan paranee. Tissit nyt vähän lepattaa. Eikä varmasti missään enää kysytä papereita riittävän iän toteamiseksi, mutta ihmeenä pitäisinkin, jos toisin olisi.

Oikeastaan ainut asia, mikä iän suhteen on pitkään aikaan mietityttänyt, on ajan rajallisuus. Kun haluaisi vielä tehdä vaikka mitä! Tuntuu kuin olisi kaiken alussa vasta, vihdoin pääsemässä asiaan. Mutta onhan sitä aikaa vielä, se vain pitää käyttää hyvin. Jo pelkästään työelämässä on reilusti yli kaksikymmentä vuotta jäljellä. Jos työstäni tulee sellaista kuin sen nyt visioin, niin maltankohan ylipäätään jäädä eläkkeelle?

Alkutyrmistyksen jälkeen tuossa Hepun heitossa kirpaisi ainoastaan sen ajattelemattomuus. Olettiko se tosiaan, että tuo olisi edes vitsin varjolla jotain, mistä tulisi hyvä mieli loppupäiväksi? Että kyllä! Juuri tämän haluan kuulla siinä pyykkiä ripustaessani, oltuani pitkän päivän kotona lasten kanssa.

En siis ymmärtänyt asian pointtia. Taaskaan. Ehkä Heppu heitti tuon vitsinä tietäen, ettei mitään ikäkriisiä ole ollut näkösällä, mutta silti. Turhaa negatiivisuutta, kun täällä oikeasti tarvittaisiin kahmalokaupalla hyvää meininkiä. Ihan todella.

No, eilen vielä ärsytti, kun aloittelin tätä kirjoitusta. Nyt kun tätä tässä monen vaiheen jälkeen lopettelen, niin ei enää juurikaan. Sitä hyvää meininkiä silti edelleen peräänkuuluttaisin.

Niin, ja tänään lapsikin kysyi: "Milloin sinä olit nuori vielä?"
Mutta se oli pelkästään söpöä.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Miksi olen hereillä?

Miksi olen hereillä tähän aikaan (4:56) miettimässä asioita, joita voisin yhtä hyvin miettiä parin tunnin päästä, kun on pakko olla hereillä?

tiistai 31. heinäkuuta 2012

Nyt loppui se kahvin kittaaminen

Olen nyt kahtena iltana keikkunut hereillä vielä ihan älyttömiin aikoihin siihen nähden, että täällä täytyisi olla suhteellisen älyissään jo kuuden aikaan aamulla.

Ensimmäisenä iltana otin ihan tietoisen riskin juomalla kahvia vielä lähempänä iltakuutta. Sitten innoissani laittelin tätä blogia, ja yhtäkkiä kello oli jo yli puolenyön. Koko yö oli levoton, siinä oli se huikea ukkonenkin.

Eilen join päivän mittaan parikin kupillista kahvia, ja illemmalla ystävän kanssa istuskellessa koitin ottaa fiksusti teetä. No, sekin oli ilmeisesti liikaa. Kävin taas ihan ylikierroksilla myöhään yöhön.

Nämä aamut eivät ole kamalan hauskoja tällä tavalla. Koko pitkästä päivästä muksujen kanssa saisi enemmän irti, jos olisi nukkunut paremmin - nykyisin kun meillä sentään useimmiten nukutaan läpi yön. Paitsi juuri viime yönä oli joku kriisi, jonka taltuttamiseen meni poikkeuksellisen pitkään.

No, kokeilen nyt kuitenkin jonkun aikaa niin, että juon vain aamukahvin, ja ihan pienen kupillisen kolmeen mennessä iltapäivällä. Yleensä turvaraja on mennyt iltakuudessa, mutta ehkä tällä hetkellä olen muutenkin niin täpinöissäni, että sitä on turha lietsoa enää millään myöhäiskofeiineilla.

Ja nyt tarvittaisiin taas sitä pientä possua tai naapurin koiraa.

maanantai 30. heinäkuuta 2012

Palkataan pieni possu


Palkataan pieni possu.

Työnkuva: Keittiön lattian puhtaanapito. Odotamme hyvää ruokahalua.

Palkkaus: Kaikki ruokailujen jälkeen lattialta löytyvä ruoka, erityisesti syöttötuolin ympäristö. Panostamme ruuan laatuun ja monipuolisuuteen.

Työaika: Pääsääntöisesti kolmen tunnin välein, alken noin klo 6:00 ja päättyen klo 19:30.

Työn kesto: Tuottavin sesonki kestänee ainakin vuoden 2012 loppuun, mahdollisuus työtunteihin myös pidempään.

Vaihtoehtoisesti pesti olisi jaettavissa naapurustomme koirille.
Mahdollisuus neuvotella itselle parhaiten sopivista vuoroista.

Delegointihan on viisautta, ja tästä hommasta voisin ihan totta jo luopua!

sunnuntai 29. heinäkuuta 2012

Ilmoitusluontoisten asioiden paluu

Kuulin juttua, että Vuodatus on ollut ongelmissa, joten päätin käydä varmuuden vuoksi kopioimassa koko vanhan blogini parempaan talteen. Siinä kopioidessa tuli tietysti luettua rivi sieltä ja toinen täältä. Tuli ikävä! En edes muista, milloin olisin viimeksi käynyt muistelemassa menneitä - varmaan keväällä 2010, jolloin oli pieni comebackin ajatus.

Olen hengessäni kuopannut Herkun ilmoitusluontoiset asiat moneen kertaan, mutta nyt yhtäkkiä ja itsellekin täysin yllätyksenä alkoi tuntua, että paluu saattaisi viimein onnistua. Ehkä etäisyys on viimein kasvanut niin suureksi, että voi tulla takaisin ilman minkäänlaisia paineita. Saatan muutenkin olla nykyisin vähän rennompi.

Blogimaailmasta olen aika ihanasti pihalla, ja itse asiassa ihan harkitusti jättäydyin pois joistain isommista vanhan Blogistanian kokoontumisajoista. Uskoen siis, että maailma Herkkuna on jo kauan sitten jäänyt taakse, ja hyvä niin. Mutta ainahan voi muuttaa mieltään!

Ehdin jo vähän käydä kurkkimassa vanhojen tuttujen kulmilla. Ilahduttavan moni vielä löytyikin, mutta monta blogia löytyi myös hylättynä, ja monet olivat sittemmin sukeltaneet salasanojen suojiin. Tuntui aivan uskomattomalta saada jo useampi lämmin tervetulotoivotus tuonne vanhaan blogiin, jossa kävin sanomassa moi.

Vuodatuksessa en osaa enää olla, ja ehkä näin uusi alku kaipaa muutenkin uuden blogin. Menneiden vuosien jutut löytyvät edelleen vanhasta osoitteesta. Odotan pääseväni vilkaisemaan niitä vähän lähemmin aina silloin tällöin. Mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon elämä on muuttunut, ja olenko kenties löytänyt vastauksia joihinkin kysymyksiin, joita silloin joskus pohdin.