Väännän tortut

Hyvä on sitten! Annan nöyrästi periksi ja väännän vieraille tortut. Oikein kaksin kappalein, ettei lopu kesken! En siis ihan kuitenkaan myöntynyt täytekakun tekoon, vaan teen yhden kerroksen virityksiä runsailla täytteillä.

Pitäisi joskus vanhasta blogista tarkistaa, onko tuo mies ollut aina näin ehdottoman jääräpäinen, vai onko tämä joku myöhemmän elämän tuoma vitsaus.

Aika huolettomasti mies suhtautuu näihin hänen järjestelyihinsä. Silkkaa jalomielisyyttäni vihjaisin, ettei meillä välttämättä ole edes riittävää määrää tyynyjä ja peittoja sukunsa yöpyvälle osalle. Niitä en lähde itse metsästämään, vaan menen tästä ihan näillä hetkillä kuuraamaan kylpyhuoneen.

Iloisina uutisina kerrottakoon, että musta tussi lähti sohvasta hämmästyttävän hyvin, ja pannukakkukin paloi vain melkein, eli oli tosi hyvää!

Mainostan vielä, että avaudun nykyisin myös Twitterissä. #nykyaika

Onko pakko, jos ei tahdo?

Aaaargh. Onko mun tosiaan pakko järjestää juhlat, joita en halua?!

Ne aiemmat puheet siitä, että mies hoitaisi tarjoilupuolen, olivat suuresti liioiteltuja. Ja minä hölmö uskoin. Tai ymmärsin muka alkujaankin väärin.

Ilmeisesti voisin osittain ostaa itseni ulos näistä bileistä.
Paljon ne valmiit kakut maksaa ja onko ne mistään kotoisin?

Vieraanvaraisuuden ruumiillistuma osa II

Mies ja lapset ovat ulkona pulkkailemassa toisen perheen kanssa, itse jäin kotiin tekemään töitä. Hetken päästä soi puhelin.

Mies: Voidaanko tulla sinne?
Minä: No ette!
Mies: Me nyt kuitenkin tullaan. Täällä on ihan v*tun kylmä.
Minä: Mä teen töitä!
Mies: No ei sun siinä tarvii olla.

Eipä!

Malliesimerkki huomaavaiseksi kysymykseksi naamioidusta ilmoituksesta.

Ja hei! Askel kohti nykyaikaa: Herkku Twitterissä

Sukulaishärdelli

Jotenkin sitä ei silloin alkuun tullut ajatelleeksi, että lasten syntymäpäivät eivät välttämättä olekaan iloisia oman perheen tapahtumia, joissa juhlitaan pientä päivänsankaria ja vanhemmat voivat tunnelmoida niissä autuaan ihmeellisissä muistoissa aina syntymästä kulloiseenkin merkkipäivään.

Tällä hetkellä syntymäpäivät ovat omassa mielessäni yksi hitonmoinen sukulaishärdelli. Ja korostetaan vielä, että miehen puolen sukulaishärdelli. Oma sukuni on minimaalinen, eikä epämuodollisuuden huipentumana vaadi erityistä ryhdistäytymistä etukäteisjärjestelyjen tai yleisen olemisen suhteen. Miehen puolella ollaan perinteisemmässä moodissa niin oletusten, odotusten kuin kaikenlaisten muidenkin mittapuiden osalta.

Siinä, missä itse voisin kuitata juhlallisuudet rennolla olemisella, mies haluaa sukua koolle, ja näin ollen joudun kohdakkain näiden perinteisempien odotusten kanssa. Miehellehän tämä ei ole ongelma, eikä ehkä vähiten siksi, että olen aina hoitanut suurimman osan järjestelyistä.

Tälläkin kertaa mies sanoo, että hoitaa kyllä kaiken, jos se on siitä kiinni. Hieno ajatus, mutta mikä vitsi! Omat siisteysstandardini eivät nekään ole mistään sisustuslehdistä (tässä rapistuvassa huushollissa ne eivät toimisi kuitenkaan), mutta meillä mies ei erota edes likaista kylpyhuonetta puhtaasta.

Olisi hienoa, jos osaisi olla välittämättä, mutta en pysty. Raivaustraktorille täällä ei ole tarvetta, mutta jotenkin näiden pienten lasten kanssa kaikki paikat tuntuvat olevan kroonisesti kaikenlaisen tahman ja lian peitossa, ellei elämäänsä pyhitä aamusta iltaan puunaamiselle. Senkin olen testannut.

Jos jätän homman miehen harteille, paikat ovat kyllä jotakuinkin järjestyksessä, mutta pöly ja muu tauhka ei häviä mihinkään. Ja kun itse ryhdyn työhön, lopputulos säilyy parhaimmillaan puoli päivää.

Tarjoilut sitten. En loista silläkään saralla taivaan kirkkaimpana tähtenä, mutta ihan kelvollisen juhlapöydän olen saanut aikaiseksi, isommalla tai pienemmällä stressillä. Vierailevien sukulaisten määrän vain kasvaessa tein tässä nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen. Pääjuhlallisuudet hoidetaan muualta hankittujen herkkujen voimin. Mies hoitaa.

Olisi hienoa olla ehtoisa emäntä, joka sädehtien hoitaa kestitykset ja iloiset rupattelut joka suuntaan. Vieraanvarainen pikku vaimo, joka muistaa, että onhan tämä miehen lisäksi myös lapsille hauska tilaisuus, ja synttärisankari nyt varsin on juhlansa ansainnut. Mutta kun en ole sellainen! Jollain ihmeen ilveellä tähän kaikkeen kuitenkin aina jollain tasolla yllän, mutta todellisuudessa tarvitsisin koko tähän teatteriin viikon lomat etu- ja jälkikäteen.

Omassa maailmassani meillä olisi ihanat, pienet, hupsut kakkukestit ilman minkäänlaista pönötystä, ilman mitään velvollisuudesta loihdittua. Paljon halauksia ja pusuja, ja tarinoita siitä, miten ihana ja erityinen pikkuinen meillä on.

Jouluinen väsymys

Miten voikin ihminen olla näin väsynyt, vaikka jouluseremoniat olivat vähintäänkin pienimuotoiset, eikä etukäteen ollut minkäänlaista stressiä vähäisiksi jääneistä jouluvalmisteluista! Kello ei ole vielä viittäkään, mutta meillä on aatto ns. pulkassa ja olisin ihan valmis yöunille.

Tästä kahvikupin ja suklaarasian ääreltä toivotan kaikille hyvää joulua ja kaikkea muutakin mukavaa! Ja toivon, että osaan vielä blogata näin sähköpostitse. En jaksa edes kävellä tietokoneelle, mutta puhelin on onneksi aina lähellä. Eläköön tekniikka!

Hupsis

No hupsis tosiaan. Tuntuu kuin edellisestä kirjoituksesta olisi kokonainen elämä. Tai ainakin tämä nykyinen elämä on ihan eri kuin se elämä, jossa edelliset merkinnät kirjoittelin. Vai olinko tässä välissä vain jossain eri planeetalla?

Osaanko jatkaa tästä, en tiedä. Tällä hetkellä haen suuntia ihan kaiken kanssa. Taas. Toisaalta ihmettelen, tätäkö tämä aina on. Toisaalta hienoa, että elämä on uusia alkuja täynnä.

Tarvitsisin viikon retriitin. Vähintään.