First things first

Aamuksi sovittu lähtö. Tietysti kaikki pakkaamiset ja muu oleellinen jätetty myös aamuksi. Ehtiihän sitä!
Aamuyöstä eräs - en minä - muistaa sopineensa parturin puoli kahdeksaksi! Keskelle kiivainta lähtötohinaa.
Ihme, että tällä revohkalla päästään ylipäätään ikinä mihinkään.

Pallot ilmassa

Jossain kohtaa suhteellisen rauhallinen kotielämä on saanut rinnalleen varsin vauhdikkaan rinnakkaistodellisuuden. Isoja asioita tapahtuu kiihtyvällä tahdilla. Hyviä asioita, joihin kaikkiin haluan tarttua, ja joissa haluaa tehdä parhaansa. Kuka tietää, kuinka once-in-a-lifetime -henkisiä tilaisuuksia nämä ovat!

Nyt tähän alkaa jo ehkä vähän tottuakin. Jokin aika sitten tuntui huomattavasti enemmän siltä, että elän jonkinlaista kaksoiselämää. Tuntui niin oudolta tehdä yhtäkkiä täysillä jotain ihan muuta kuin mitä on aikoihin tehnyt. Sitten taas palata kotiin, missä kaikki on niin kuin ennenkin. Tähän on kai löytymässä jonkinlainen tasapaino. Totun tähän uuteen ulottuvuuteen, ja pääni sisällä nämä kaksi maailmaa lähentyvät toisiaan.

Olisiko toisenlaista, jos olisin palannut vanhaan tuttuun työhön? Säännöllisiin työaikoihin? En tiedä. En ole tämän kokoonpanon aikana ollut töissä. Aikamoista sovittelua välillä, mutta juuri tätä halusin. Nämä kaksi maailmaa, molemmat kokonaisina. Se vain tuli paljon nopeammin kuin osasin odottaa. Mutta enpä ole pahoillani siitäkään. Onhan siinä elämisen makua, kun kieli keskellä suuta yrittää pitää pallot ilmassa.

Tänään vuosia sitten

Kävin vanhan blogin puolella kurkkaamassa, mitä olen tehnyt aiempina vuosina tänä samaisena päivänä.

2005

Aloitin bloggaamisen elokuussa 2005, mutta vasta 23.8.2005, olen tuskaillut opintojeni kanssa. Kurssiuudistusten vuoksi en ollut enää varma, mikä kurssi oli mikäkin ja ilmoittauduin varmuuden vuoksi suunnilleen kaikille mahdollisille kursseille. Muistan vieläkin, millaista tervanjuontia tuo koko opiskelu oli. Pidän ihmeenä, että ikinä valmistuin - ja vieläpä loistavin paperein.

Tuolloin olin myös kesätöissä edelliseltä kesältä tutussa paikassa. Hauskaa oli, eikä vähiten sosiaalisista syistä. Tarkoitus oli ehkä säästää palkasta tulevalle opintovuodelle, mutta niitä pennosia tuli kyllä kylvettyä ahkerasti iltamenoihin työkamujen kanssa. Hyviä muistoja!

2006

11.8.2006 oli perjantai, ja olin lähdössä aamulla töihin - eri töihin kuin edellisenä vuonna. Merkintä kertoo, että kyseessä oli kesän viimeinen työpäivä. Edessä oli työhuoneen siivous henkilökohtaisista tavaroista, ja avainten luovuttaminen. Oli haikea olo.

Nyt piti parin sekunnin ajan miettiä, mikä työpaikka on ollut kyseessä. Tuntuu, että tuosta blogista on paljon enemmän aikaa kuin kyseisestä työpaikasta. Silloin se olikin vielä kesätyö, olin palaamassa viimeiselle opintovuodelleni kouluun. En tietenkään tuossa vaiheessa tiennyt, että palaisin vielä samaan paikkaan pidemmäksikin aikaa. Toivoin kyllä.

2007

Vuonna 2007 en ole tänä samaisena päivänä kirjoittanut mitään. 6.8.2007 olen potenut sunnuntaiahdistusta, ja kerroin edellisen päivän vaikeudesta löytää lauantai-iltana ravintolaa, johon mahtuisi syömään. Päädyimme Hepun kanssa sitten lähikaupasta ostettuihin ranskalaisiin perunoihin.

11.8.2007 on päivämääränä kuitenkin painunut mieleen, koska uskon esikoisemme saaneen alkunsa tuona päivänä. Seuraava blogimerkintä elokuussa 2007 onkin kirjoitettu lauantaina 25.8.2007, ja kyseinen postaus päättää kahden vuoden aktiivisen bloggaamisen. Tuona päivänä varmistui, että olin raskaana.

Olisin tietysti halunnut hihkua uutiseni koko maailmalle, mutta tuohon aikaan moni puolituttukin luki blogia, ja päätin yksityisyyden varjelemiseksi pitää lapsiasian kokonaan pois blogista. Siihen se sitten oikeastaan kaatuikin. Elämä pyöri tulevan lapsen ja kahden työn ympärillä, joista mistään en voinut Herkkuna kirjoittaa. Blogi oli tuolloin varsin seurattu, enkä halunnut paljastua Herkuksi enää yhdellekään tosielämän tutulle. Sama pätee edelleen, mutta aikaa on kulunut, lapset jo syntyneet, enkä yksilöi heitä täällä sen kummemmin.

Oi, muistoja!

Legendaarinen pannukakku

Kävin vanhassa Herkkulassa vähän penkomassa siinä toivossa, että löytäisin jonkun syvällisen ajatuksen, jota  voisin tarkastella uudestaan näin muutamia vuosia vanhempana ja melko erilaisessa elämäntilanteessa. Kilin kellit, kuten äitini joskus tapaa sanoa. Penkomisen tuloksena tekee mieli vain pannukakkua!

Pannukakkua, johon meiltä ei löydy tarpeita kuin vehnäjauhojen verran. Maito on loppu, munat on loppu. Enkä voi nyt oikein alkaa muksujakaan pukemaan ulos ja ruokakauppaan, kun pienempi on pian menossa päiväunille.

Tässä kuitenkin se pannukakkuresepti, jonka olen vuosien saatossa muutamat kerrat käynyt googlaamassa - omasta blogistani. Joku tietysti saattaisi kirjoittaa sen ylös ja tallettaa keittokirjan väliin tai muuta nerokasta.

Piti tähän muutakin kirjoitella, mutta painoin jo vahingossa julkaise-nappia, niin lisätään nyt nopeasti vain tämä rivi ja moido!

Tuhlaajatyttö

Aika huikeaa! Olin viisi vuotta teillä tietymättömillä muutamaa pientä viestiä lukuun ottamatta. Enää minun ei ollut edes tarkoitus tulla takaisin. Kun sitten aivan yllättäen päätinkin palata, en todellakaan osannut odottaa niin lukuisten tervetulotoivotusten lämmittämää paluuta! Kiitos!

Tuossa sivussa oleva oma blogilistani sen pitenee pitenemistään, kaikki uudestaan löytyneitä vanhoja tuttuja. En mitenkään arvannut, että niin moni on vielä täällä! Vaikea kuvailla kaikkia tämän paluun myötä heränneitä tunteita. Ihanaa pysyvyttä, ihanaa jatkuvuutta, ihanaa yhteisöllisyyttä - yhteenkuuluvuuttakin. Onko kliseistä sanoa, että on kuin olisi kotiin palannut? No, ihan sama, koska siltä kuitenkin tuntuu. Enkä käytä tuota ilmaisua kevyesti.

Vanhoja kirjoituksiani olen lukenut vasta rivin sieltä ja täältä, mutta jo niistä sain hassulla tavalla kiinni siitä minun ja Hepun välisestä jutusta, joka uusien elämänvaiheiden ja ajankin myötä on jäänyt vähintäänkin taka-alalle. On äärettömän hyvä muistaa, millaista meillä oli, kun olimme vielä kahdestaan. Kun me kaksi olimme itse se ainoa yhdessä pitävä voima. Odotan, että pääsen lukemaan vanhoja juttuja enemmänkin. Tiedän, että Heppu lukee jo.

Eikä tässäkään vielä kaikki! Vähän ennen paluutani Vintti oli tietämättäni muistellut vanhaa ryhmäblogiamme, ja haikaili tuon yhteisöllisyyden perään. Olin heti juonessa mukana, ja tässä se nyt on: Kahvitauolla.

Melkein lähempänä viittäkymppiä

Heppu heitti eilen kivalla: "Tänään just mietin, että ei oo pitkä aika siihen, kun oot lähempänä viittäkymmentä kuin kolmeakymmentä. Miltäs tuntuu?"

No voi jumalauta! Enpä ollut itse tullut edes ajatelleeksi, joten kiitos tästäkin tiedosta.

Mutta annapa, kun mietin.

On pienet lapset, nuori mies, uusi innostava ura aluillaan – niin kuin tässä ennättäisi ikäänsä miettiä! Fyysinen kunto on hyvä ja aina vaan paranee. Tissit nyt vähän lepattaa. Eikä varmasti missään enää kysytä papereita riittävän iän toteamiseksi, mutta ihmeenä pitäisinkin, jos toisin olisi.

Oikeastaan ainut asia, mikä iän suhteen on pitkään aikaan mietityttänyt, on ajan rajallisuus. Kun haluaisi vielä tehdä vaikka mitä! Tuntuu kuin olisi kaiken alussa vasta, vihdoin pääsemässä asiaan. Mutta onhan sitä aikaa vielä, se vain pitää käyttää hyvin. Jo pelkästään työelämässä on reilusti yli kaksikymmentä vuotta jäljellä. Jos työstäni tulee sellaista kuin sen nyt visioin, niin maltankohan ylipäätään jäädä eläkkeelle?

Alkutyrmistyksen jälkeen tuossa Hepun heitossa kirpaisi ainoastaan sen ajattelemattomuus. Olettiko se tosiaan, että tuo olisi edes vitsin varjolla jotain, mistä tulisi hyvä mieli loppupäiväksi? Että kyllä! Juuri tämän haluan kuulla siinä pyykkiä ripustaessani, oltuani pitkän päivän kotona lasten kanssa.

En siis ymmärtänyt asian pointtia. Taaskaan. Ehkä Heppu heitti tuon vitsinä tietäen, ettei mitään ikäkriisiä ole ollut näkösällä, mutta silti. Turhaa negatiivisuutta, kun täällä oikeasti tarvittaisiin kahmalokaupalla hyvää meininkiä. Ihan todella.

No, eilen vielä ärsytti, kun aloittelin tätä kirjoitusta. Nyt kun tätä tässä monen vaiheen jälkeen lopettelen, niin ei enää juurikaan. Sitä hyvää meininkiä silti edelleen peräänkuuluttaisin.

Niin, ja tänään lapsikin kysyi: "Milloin sinä olit nuori vielä?"
Mutta se oli pelkästään söpöä.

Miksi olen hereillä?

Miksi olen hereillä tähän aikaan (4:56) miettimässä asioita, joita voisin yhtä hyvin miettiä parin tunnin päästä, kun on pakko olla hereillä?