Mullapa ja meilläpä ja lällällää

Satuin tässä äskettäin seuraamaan pienten tyttöjen kilpalaulantaa. Paikalla oli kahdet toisilleen vieraat sisarukset, sattumalta samalle leikkipaikalle osuneet. Nämä kilpalaulantaan lähteneet kolme tyttöä olivat kaikki noin 5-vuotiaita.

Kilpalaulannalla tarkoitan tätä:
- Meilläpä on sitä ja tätä ja tuota!
- Sä et saa koskaan tulla meille!
- Ja te ette ikinä saa tulla meille!
- Sä et saa koskee mun tavaroihin!
- Meilläpä on hamsteri ja se puree sua sormeen!
- Teilläpä ei ookaan mitään eläimiä!
- Meidänpä mummolla on uimahalli!
- Ja te ette saa tulla sinne!

Tätä jatkui vaikka kuinka kauan, eikä kukaan lähellä olevista aikuisusta reagoinut mitenkään. Tai no yksi rouva naurahteli ääneen, mutta hän oli näihin lapsiin nähden ulkopuolinen. Muista tämän saman lällättelyn jo lapsuudesta, enkä ymmärtänyt sitä silloinkaan. Ehkä se on jossain psykologian haarassa hienosti selitetty tarpeelliseksi kehitysvaiheeksi ja oleelliseksi osaksi kasvua, en tiedä.

Itse en kuitenkaan kuuntelisi tuollaista hetkeäkään, jos omat lapseni olisivat siinä millään tavalla osallisina. Ensinnäkin se kuulostaa todella ikävältä, enkä voi nähdä tuollaisessa negatiivisuuden lietsomisessa mitään erityisen hyviä lopputulemia yhdellekään osapuolelle.

Ärsyttää, jos tällainen käytös täytyisi hyväksyä osana jotakin jalompaa päämäärää. Ärsyttää aivan älyttömästi, että se on jonkun mielestä jopa hauskaa tai muuten vaan viihteellistä. Ärsyttää, jos se kuitataan sillä, että lapset nyt vaan ovat tuollaisia.

Meni pitkään ennen kuin paikallistin lasten vanhemmat. Kaksi tytöistä oli ristikoita täyttelevän isoäitinsä seurassa, ja toisten tyttöjen vanhemmat istuivat sen verran kaukana, etten osaa sanoa, olivatko perillä tästä kiivaana käyvästä keskustelusta. Sekin tavallaan ärsytti.