Sukulaishärdelli

Jotenkin sitä ei silloin alkuun tullut ajatelleeksi, että lasten syntymäpäivät eivät välttämättä olekaan iloisia oman perheen tapahtumia, joissa juhlitaan pientä päivänsankaria ja vanhemmat voivat tunnelmoida niissä autuaan ihmeellisissä muistoissa aina syntymästä kulloiseenkin merkkipäivään.

Tällä hetkellä syntymäpäivät ovat omassa mielessäni yksi hitonmoinen sukulaishärdelli. Ja korostetaan vielä, että miehen puolen sukulaishärdelli. Oma sukuni on minimaalinen, eikä epämuodollisuuden huipentumana vaadi erityistä ryhdistäytymistä etukäteisjärjestelyjen tai yleisen olemisen suhteen. Miehen puolella ollaan perinteisemmässä moodissa niin oletusten, odotusten kuin kaikenlaisten muidenkin mittapuiden osalta.

Siinä, missä itse voisin kuitata juhlallisuudet rennolla olemisella, mies haluaa sukua koolle, ja näin ollen joudun kohdakkain näiden perinteisempien odotusten kanssa. Miehellehän tämä ei ole ongelma, eikä ehkä vähiten siksi, että olen aina hoitanut suurimman osan järjestelyistä.

Tälläkin kertaa mies sanoo, että hoitaa kyllä kaiken, jos se on siitä kiinni. Hieno ajatus, mutta mikä vitsi! Omat siisteysstandardini eivät nekään ole mistään sisustuslehdistä (tässä rapistuvassa huushollissa ne eivät toimisi kuitenkaan), mutta meillä mies ei erota edes likaista kylpyhuonetta puhtaasta.

Olisi hienoa, jos osaisi olla välittämättä, mutta en pysty. Raivaustraktorille täällä ei ole tarvetta, mutta jotenkin näiden pienten lasten kanssa kaikki paikat tuntuvat olevan kroonisesti kaikenlaisen tahman ja lian peitossa, ellei elämäänsä pyhitä aamusta iltaan puunaamiselle. Senkin olen testannut.

Jos jätän homman miehen harteille, paikat ovat kyllä jotakuinkin järjestyksessä, mutta pöly ja muu tauhka ei häviä mihinkään. Ja kun itse ryhdyn työhön, lopputulos säilyy parhaimmillaan puoli päivää.

Tarjoilut sitten. En loista silläkään saralla taivaan kirkkaimpana tähtenä, mutta ihan kelvollisen juhlapöydän olen saanut aikaiseksi, isommalla tai pienemmällä stressillä. Vierailevien sukulaisten määrän vain kasvaessa tein tässä nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen. Pääjuhlallisuudet hoidetaan muualta hankittujen herkkujen voimin. Mies hoitaa.

Olisi hienoa olla ehtoisa emäntä, joka sädehtien hoitaa kestitykset ja iloiset rupattelut joka suuntaan. Vieraanvarainen pikku vaimo, joka muistaa, että onhan tämä miehen lisäksi myös lapsille hauska tilaisuus, ja synttärisankari nyt varsin on juhlansa ansainnut. Mutta kun en ole sellainen! Jollain ihmeen ilveellä tähän kaikkeen kuitenkin aina jollain tasolla yllän, mutta todellisuudessa tarvitsisin koko tähän teatteriin viikon lomat etu- ja jälkikäteen.

Omassa maailmassani meillä olisi ihanat, pienet, hupsut kakkukestit ilman minkäänlaista pönötystä, ilman mitään velvollisuudesta loihdittua. Paljon halauksia ja pusuja, ja tarinoita siitä, miten ihana ja erityinen pikkuinen meillä on.