Onko pakko, jos ei tahdo?

Aaaargh. Onko mun tosiaan pakko järjestää juhlat, joita en halua?!

Ne aiemmat puheet siitä, että mies hoitaisi tarjoilupuolen, olivat suuresti liioiteltuja. Ja minä hölmö uskoin. Tai ymmärsin muka alkujaankin väärin.

Ilmeisesti voisin osittain ostaa itseni ulos näistä bileistä.
Paljon ne valmiit kakut maksaa ja onko ne mistään kotoisin?

Vieraanvaraisuuden ruumiillistuma osa II

Mies ja lapset ovat ulkona pulkkailemassa toisen perheen kanssa, itse jäin kotiin tekemään töitä. Hetken päästä soi puhelin.

Mies: Voidaanko tulla sinne?
Minä: No ette!
Mies: Me nyt kuitenkin tullaan. Täällä on ihan v*tun kylmä.
Minä: Mä teen töitä!
Mies: No ei sun siinä tarvii olla.

Eipä!

Malliesimerkki huomaavaiseksi kysymykseksi naamioidusta ilmoituksesta.

Ja hei! Askel kohti nykyaikaa: Herkku Twitterissä

Sukulaishärdelli

Jotenkin sitä ei silloin alkuun tullut ajatelleeksi, että lasten syntymäpäivät eivät välttämättä olekaan iloisia oman perheen tapahtumia, joissa juhlitaan pientä päivänsankaria ja vanhemmat voivat tunnelmoida niissä autuaan ihmeellisissä muistoissa aina syntymästä kulloiseenkin merkkipäivään.

Tällä hetkellä syntymäpäivät ovat omassa mielessäni yksi hitonmoinen sukulaishärdelli. Ja korostetaan vielä, että miehen puolen sukulaishärdelli. Oma sukuni on minimaalinen, eikä epämuodollisuuden huipentumana vaadi erityistä ryhdistäytymistä etukäteisjärjestelyjen tai yleisen olemisen suhteen. Miehen puolella ollaan perinteisemmässä moodissa niin oletusten, odotusten kuin kaikenlaisten muidenkin mittapuiden osalta.

Siinä, missä itse voisin kuitata juhlallisuudet rennolla olemisella, mies haluaa sukua koolle, ja näin ollen joudun kohdakkain näiden perinteisempien odotusten kanssa. Miehellehän tämä ei ole ongelma, eikä ehkä vähiten siksi, että olen aina hoitanut suurimman osan järjestelyistä.

Tälläkin kertaa mies sanoo, että hoitaa kyllä kaiken, jos se on siitä kiinni. Hieno ajatus, mutta mikä vitsi! Omat siisteysstandardini eivät nekään ole mistään sisustuslehdistä (tässä rapistuvassa huushollissa ne eivät toimisi kuitenkaan), mutta meillä mies ei erota edes likaista kylpyhuonetta puhtaasta.

Olisi hienoa, jos osaisi olla välittämättä, mutta en pysty. Raivaustraktorille täällä ei ole tarvetta, mutta jotenkin näiden pienten lasten kanssa kaikki paikat tuntuvat olevan kroonisesti kaikenlaisen tahman ja lian peitossa, ellei elämäänsä pyhitä aamusta iltaan puunaamiselle. Senkin olen testannut.

Jos jätän homman miehen harteille, paikat ovat kyllä jotakuinkin järjestyksessä, mutta pöly ja muu tauhka ei häviä mihinkään. Ja kun itse ryhdyn työhön, lopputulos säilyy parhaimmillaan puoli päivää.

Tarjoilut sitten. En loista silläkään saralla taivaan kirkkaimpana tähtenä, mutta ihan kelvollisen juhlapöydän olen saanut aikaiseksi, isommalla tai pienemmällä stressillä. Vierailevien sukulaisten määrän vain kasvaessa tein tässä nyt ensimmäistä kertaa poikkeuksen. Pääjuhlallisuudet hoidetaan muualta hankittujen herkkujen voimin. Mies hoitaa.

Olisi hienoa olla ehtoisa emäntä, joka sädehtien hoitaa kestitykset ja iloiset rupattelut joka suuntaan. Vieraanvarainen pikku vaimo, joka muistaa, että onhan tämä miehen lisäksi myös lapsille hauska tilaisuus, ja synttärisankari nyt varsin on juhlansa ansainnut. Mutta kun en ole sellainen! Jollain ihmeen ilveellä tähän kaikkeen kuitenkin aina jollain tasolla yllän, mutta todellisuudessa tarvitsisin koko tähän teatteriin viikon lomat etu- ja jälkikäteen.

Omassa maailmassani meillä olisi ihanat, pienet, hupsut kakkukestit ilman minkäänlaista pönötystä, ilman mitään velvollisuudesta loihdittua. Paljon halauksia ja pusuja, ja tarinoita siitä, miten ihana ja erityinen pikkuinen meillä on.

Mullapa ja meilläpä ja lällällää

Satuin tässä äskettäin seuraamaan pienten tyttöjen kilpalaulantaa. Paikalla oli kahdet toisilleen vieraat sisarukset, sattumalta samalle leikkipaikalle osuneet. Nämä kilpalaulantaan lähteneet kolme tyttöä olivat kaikki noin 5-vuotiaita.

Kilpalaulannalla tarkoitan tätä:
- Meilläpä on sitä ja tätä ja tuota!
- Sä et saa koskaan tulla meille!
- Ja te ette ikinä saa tulla meille!
- Sä et saa koskee mun tavaroihin!
- Meilläpä on hamsteri ja se puree sua sormeen!
- Teilläpä ei ookaan mitään eläimiä!
- Meidänpä mummolla on uimahalli!
- Ja te ette saa tulla sinne!

Tätä jatkui vaikka kuinka kauan, eikä kukaan lähellä olevista aikuisusta reagoinut mitenkään. Tai no yksi rouva naurahteli ääneen, mutta hän oli näihin lapsiin nähden ulkopuolinen. Muista tämän saman lällättelyn jo lapsuudesta, enkä ymmärtänyt sitä silloinkaan. Ehkä se on jossain psykologian haarassa hienosti selitetty tarpeelliseksi kehitysvaiheeksi ja oleelliseksi osaksi kasvua, en tiedä.

Itse en kuitenkaan kuuntelisi tuollaista hetkeäkään, jos omat lapseni olisivat siinä millään tavalla osallisina. Ensinnäkin se kuulostaa todella ikävältä, enkä voi nähdä tuollaisessa negatiivisuuden lietsomisessa mitään erityisen hyviä lopputulemia yhdellekään osapuolelle.

Ärsyttää, jos tällainen käytös täytyisi hyväksyä osana jotakin jalompaa päämäärää. Ärsyttää aivan älyttömästi, että se on jonkun mielestä jopa hauskaa tai muuten vaan viihteellistä. Ärsyttää, jos se kuitataan sillä, että lapset nyt vaan ovat tuollaisia.

Meni pitkään ennen kuin paikallistin lasten vanhemmat. Kaksi tytöistä oli ristikoita täyttelevän isoäitinsä seurassa, ja toisten tyttöjen vanhemmat istuivat sen verran kaukana, etten osaa sanoa, olivatko perillä tästä kiivaana käyvästä keskustelusta. Sekin tavallaan ärsytti.

First things first

Aamuksi sovittu lähtö. Tietysti kaikki pakkaamiset ja muu oleellinen jätetty myös aamuksi. Ehtiihän sitä!
Aamuyöstä eräs - en minä - muistaa sopineensa parturin puoli kahdeksaksi! Keskelle kiivainta lähtötohinaa.
Ihme, että tällä revohkalla päästään ylipäätään ikinä mihinkään.